Minun kohdaltani kaikki varmaan alkoi, kun sain ensimmäisen oman soluni erään ajallisesti kaukaisen hedelmöityksen yhteydessä. Kuitenkin oli paljon ehtinyt jo tapahtua ennen sitä ja tarina kokonaan kerrottuna olisi liian pitkä.
Ehkä paras paikka aloittaa on lapsuus. Nyt tuntuu siltä, että elin lapsuuteni, niin kuin useimmat lapset, jonkinlaisessa pumpulimaailmassa. Sain kylläkin jo varhain tietää, että on monenlaisia setiä, ja tätejä, jotka haluavat lapsille pahaa, ja että kuolema on osa nykyelämää, niin kuin riitelykin. Kuitenkin sain elää siinä kuvitelmassa, että kaikki pitää pahan tekemistä pahana. Lapsuuteni ei ollut mitään mukavaa aikaa. Se oli täynnä loukkaantumista, ja tappelua. Kuitenkaan en saanut silloin tietää, miten paljon syvemmän laatuista pahaa ympärilläni tapahtui.
Tätä taustaa vasten voi ymmärtää nuoruuden itsevarmuuteni. Olin kasvanut maailmassa, jossa totuuden puolesta kannattaa taistella, ja ihmisiä kuitenkin kiinnostaa se, mikä on oikein. Mutta maailma ei suvainnut sitä. Mitä enemmän nostin arvojani esille, sitä enemmän sain huomata, etteivät ihmiset edes halunneet ajatella niitä.
Herääminen sokeiden maailmaan
Kun ensimmäistä kertaa puhuin evoluution ongelmista, oli opettaja järjestänyt minulle pienen yllätysvastustuksen. Tämä ei olisi ollut mitenkään omituista, jos minulle oltaisiin kerrottu asiasta etukäteen, mutta se oli ilmeisesti liian vaikeaa. Sain kasvaessani kuitenkin huomata, että mainittu evolutionismi oli ja on suomessa asia, jota ei saa kumota.
Kun ensimmäistä kertaa kuulin "seksiasioista", kuulin niistä täysin väärältä henkilöltä, ja täysin väärällä tavalla. Meitä alistettiin käsitykselle, että irtoseksi viisitoistavuotiaana on normaalia, ja pidättäytyminen avioliittoon epänormaalia. Tätä, kuten evoluutio-oppiakin, meille opetettiin ensin päivät koulussa, ja sitten illat televisiossa. Jos joku puhui muuta, niin hänet leimattiin meidän edessämme lukutaidottomaksi ja harhaiseksi ihmisvihaajanarsistiksi, joka syö vaikka äitinsä jotta väitetysti kuvitteellinen Jumala näyttäisi todelliselta.
Opin monen mutkan, ja paljon miettimisen kautta näkemään, että esiaviollinen seksi on vaarallista ja itsekästä. Tämä tapahtui vain liian myöhään. Olin jo sekoittanut tunne-elämäni, ja kannan opetushallituksen lahjoittamia vammoja tänäkin päivänä.
Missä mättää
Tässä on vain muutama asia, jossa älyttömyyksien kiistäminen on kiellettyä, mutta miksi en sitten ole kirjoittanut enempää? Eikö vapauden riistäminen johdakaan raivokkaampaan taisteluun?
No minähän olen yrittänyt kirjoittaa. Minulla on odottamassa ainakin kolme keskeneräistä kirjoitusta siitä miten leväperäinen suhtautuminen SETA:lla on tieteelliseen tutkimukseen, ja muutama kirjoitus joissa käsittelen nimen omaan evoluutio-opin seurauksia ja sen epärehellistä tuputtamista. Eikä siinä ole kaikki. Ongelma on, etten saa kirjoituksiani valmiiksi, koska sen propagandakoneiston, jota vastustan, suuruus ja epäinhimillisyys ahdistavat minua. Kuvaan seuraavassa tunteitani suomen propagandakoneistoa kohtaan:
"Kun kohtaan tämän narsistisen hirviön, täytyn vihalla. Mutta vihani ei kykene kohdistumaan hirviötä kohtaan, sillä hirviö on liian suuri, ja tunteeton. Se kohdistuu propagandahirviön sijasta sen sätkynukkeihin – näihin onnettomiin ihmishahmoihin, jotka ovat antautuneet sen lumoihin, kun heillä ei ole ollut muuta mahdollisuutta. Sääliä minä haluaisin heitä kohtaan tuntea, mutta se on niin vaikeaa. Miten he saattavatkaan olla niin sokeita, että he uskovat niin köykäiset valheet? Miten he eivät huomaa, että he ovat propagandan pelinappuloita, vaan syyttävät kaikkia hirviön vastustajia sellaisiksi? Mikä oikeus heillä on olla niin tyhmiä? He hymisevät vain pehmustetuilla hierontatuoleillaan, samalla kun he aiheuttavat niin suurta kärsimystä toisinajattelijoille, ja jopa omille tovereilleen. Kuitenkin he ovat vain säälittäviä ihmishylkiöitä joilla oli riittävästi valoa, mutta jotka kieltäytyivät näkemästä ja siksi ovat puolustusta vailla."
Lopetus
Olen siis ahdistunut. Kirjoittaminen ei auta siinä yhtään. Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän kohtaan henkistä ja hengellistä vastustusta. Mitä enemmän haen tietoa, sitä selkeämmin näen, kuinka valtavan koneiston kanssa kamppailen. Lannistun, enkä voi nousta. Pieni uskoni Jeesukseen pitää minut hengissä, mutta se on niin pieni. Olen siis ollut kirjoittelematta, en siksi, että minulla ei olisi mistä kirjoittaa, vaan siksi, että minulla on liian paljon mistä kirjoittaa, ja liian vähän hyvää sanottavaa siitä kaikesta.
Ehkä minun pitää tässä tilanteessa pyrkiä lähemmäksi Herraa. Ehkä Jeesus voi kertoa, mikä minun puolellani menee vikaan. Ehkä Jeesus voi opettaa minua rakastamaan niitäkin, jotka ovat valheen puolella. Ehkä se on se mitä tarvitsen...
Teidän
Lassi Peltomaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti