"me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsutut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Sillä Jumalan hulluus on viisaampi, kuin ihmiset ja Jumalan heikkous on väkevämpi, kuin ihmiset." (1. Kor. 1:23-25)Tässä Raamatun ydinsanomaa ei siis vain sanota jumalan viisaudeksi, vaan Jumalan hulluuskin korotetaan ihmisten viisautta ylemmäksi. Olkoot siis ihmisten viisaus evoluutio, mutta jos Jumalan hulluuskin on ihmisviisauden yläpuolella, niin evoluutio ei Raamatun mukaan pärjää Jumalan viisaudelle missään. Ja jos totuus on Jumalassa, niin Jumalan viisautta olisi viisasta kutsua viisaudeksi. Mutta onko evoluutio sittenkin todellinen viisaus.
Eteenpäin! Siis minne?
Evoluutiouskon keskeisin sanoma on, että virheistä syntyy taideteos. Alku on tässä tarinassa vaatimaton: pelkistävä ilmakehä, jonka kaasut reagoivat sähkön kanssa (tai mitä milloinkin). Ei elämää. Ei proteiineja. Ei edes vielä aminohappoja. Darwin itse kuvasi teoriansa upeutena sitä, kuinka pienistä aluista syntyi lopulta jotakin suurta ja upeaa.
Jos tutkitaan mitä tahansa työtä, mitä ihminen tekee, niin hän usein kyllä tekee pienestä alusta alkaen suurempaa ja mahtavampaa (ainakin jossakin mielessä). Tilanne muuttuu, kun katsellaan asiaa tarkemmin. Ensinnäkin materiaalit olivat jo jossain muotoa olemassa. Ainoa, mitä niihin lisättiin oli informaatio. Informaatio määräsi halutun muodon, halutun järjestyksen ja raaka-aineiden jalostuksen eli hyvän osan erottamisen käyttöön. Ja mistä se informaatio sitten tuli? Se tuli ihmisen älyllisestä kapasiteetista, joka oli olemassa jo ennen työn alkua. Ihminen siis käytti valmista ja valmista, tehdäkseen valmista.
On muitakin analogioita, joissa pienestä tulee jotakin suurta ja mahtavaa: siemenestä kasvaa puu, kolehtimarkoista kertyy suuri lahjoitus ja muita. Kuitenkin nämä kaikki ovat lähemmin tarkastettuna merkkejä melkein päinvastaisesta. Kaikissa näissä informaatio tai informaatiota tuottavan henkilön äly pysyvät parhaimmillaankin samana.
Mitä sitten tapahtuu, kun ihminen jättää tekemänsä työn satunnaisten voimien armoille? Uskon, että jokainen lukija tietää vastauksen aivan liian hyvin.
Rappeutuminen vai evoluutio?
Tässä on siis kyse surkastumisesta. Kun asiat menevät omalla painollaan, hyvästä tulee huonompi. Mieti: onko loogista olettaa, että ilman älyä syntyy monimutkaisia asioita, jotka toimivat liki täydellisesti, vai että älyn puutteessa monimutkaiset asiat luisuvat lähemmäksi luonnonmukaista tilaa, eli satunnaisuutta tai vaihtoehtoisesti yksinkertaisuutta? Evoluutio voi käyttää rakennusaineenaan vain satunnaisuutta ja materiaa ja satunnaisuuden vastakohta on järkevä looginen ekosysteemi tai eliö.
Me emme yleensä mistään asiasta odota, että se syntyy satunnaisten virheiden avulla, mutta jostain syystä, koko havaitsemamme biologinen maailma, ja me itse, olemme tässä asiassa poikkeus. Toisaalta taas me emme yleensä mistään asiasta oleta, että se kestää satunnaiset tapahtumat ja olosuhteet menemättä ainakin vähän pieleen, mutta jostain syystä ajattelemme ihmisestä, että, kun tarpeeksi sattumaa laittaa päällekkäin, siitä tulee vain parempi.
Vielä pahempi on, jos selitämme ihmiskehon järjestelmällisyyden vetoamalla luonnonvalintaan. Luonnonvalinta viittaa tapahtumaan, joka tapahtuu satunnaisissa luonnollisissa olosuhteissa ilman älyllistä aiheuttajaa. Tämä tapahtuma on määritelmän mukaan sellainen, joka ei ajattele, ja se on myös määritelmän mukaan satunnainen, ellei sitten valittavana ole jokin täysin kelvoton, jotakin toimivaa vastaan! Me toisin sanoen kuvittelemme elottoman eläväksi ja enemmänkin!
Toisin sanoen evoluution eteenpäin menevä maailma, on loogisen maailmankuvan äärimmäinen vastakohta. Mutta evoluutio puhuu muustakin, kuin eteenpäin menemisestä.
Kello käy
Evoluutioon uskovan ihmisen mukaan on järjetöntä uskoa, että maailma kaikkine eläimineen olisi vain kuusituhatta vuotta vanha. Tämä aihe limittyy hieman edellisen aiheen kanssa, mutta toisaalta, miten se voisi sen välttää.
Evoluutiouskon maailma on miljardeja vuosia vanha. Elämä on tässä maailmassa myös miljardien vuosien ikäinen, ja ihminenkin ainakin satojen tuhansien vuosien. Monet lajit olisivat nähneet aamunkoittonsa, jo satoja miljoonia vuosia sitten.
Jos hyväksymme edellisen luvun päätelmät, meidän on kysyttävä, miksi me emme ole kuolleet jo tuhansia kertoja sukupuuttoon. Jos sisältämämme informaatio kerran menee alaspäin, eikö jossain vaiheessa tule tilannetta, josta ei voida enää päästä yli eikä ympäri. Toisin sanoen, jotta elämä voisi kehittyä miljoonien vuosien aikana, sen pitäisi myös selvitä surkastumiselta miljoonien vuosien ajan.
Lisäksi Evoluutiotarinassa on useita jättisukupuuttoja, ja kuitenkin elämä voittaa aina. Miksi ihmeessä se voittaisi aina?! On loogisempaa, että elämä kylmässä, merkityksettömässä maailmankaikkeudessa ylipäätään kuolee pois, kuin että se voittaa edes syntymisensä verran! Jos tämä pieni sininen pallo on pyörinyt tuon yksinäisen auringon ympärillä miljardien vuosien ajan, niin miten ihmeessä se pallo itse olisi edes säästynyt, vaikka sillä onkin isompia planeettoja suojanaan?
Jos fiktiivisessä kertomuksessa on näin paljon ihmeellisiä onnenkantamoisia, me ehkä jo alamme kyllästymään lukemiseen, mutta jos joku kuvaa omaa elämäänsä näin onnekkaaksi, me pidämme häntä valehtelijana, hulluna tai Jumalan itsensä suojaamana. Tietenkään emme voi olettaa Jumalaa tähän evoluutiokuvioon mukaan, koska Jumala ei ensinnäkään käyttäisi evoluutiota, ja toiseksi, jos Jumala on, niin evoluutio-oppia ei tarvita selittämään mitään.
Mitä ateismi sanoo viisaudesta
Lopuksi on tietysti esitettävä se vanha kysymys: jos uskot, että omat aivosi ovat sattumanvaraisen prosessin tuottama kemian sivutuote, niin mikä saa sinut päättelemään, että ne tekisivät oikeat johtopäätökset miljoonien vuosien takaisesta historiasta? Tähän voi sanoa tietysti uskovansa, että allekirjoittaneenkin aivot ovat tällaista sattuman satoa, joten kysymyksellä haastettu ei pidä minua itseään älykkäämpänä.
Vastaus ei kuitenkaan muuta sitä, että ihminen, jonka uskomusjärjestelmässä ei ole mahdollisuutta luotettaviin aivoihin, ei voi julistaa itseään muita viisaammaksi, eikä edes viisaaksi. Jos minä uskoisin, että me kaikki olemme hulluja, minä mukaan lukien, saisin luultavasti osakseni vain sääliviä katseita. Voin julistaa itseni hulluksi, mutta samalla hetkellä julistan, että olen kelpaamaton keskustelemaan siitä, olenko hullu vai enkö (saatikka muiden järkevyydestä tai hulluudesta).
Loppusanat
Itse uskon, että Jumala loi ihmisen oikeasti ajattelevaksi olennoksi. Uskon myös, että ihminen on syntiinlankeemuksen tähden taipuvainen pettämään omaa älyään. Sen valossa, että ihminen palvoi kerran aivottomia kivestä tehtyjä jumalia, ja uskoo nyt olevansa miljoonien aivottomien sattumien tuotos, ainakin tämä oman älyn pettäminen näyttää todennäköiseltä.