On tullut aika ottaa esille asia, joka on ollut mielessäni jo kauan. Tarkoitan sitä, mitä ihmiset, jotka kutsuvat itseänsä mielellään skeptikoiksi, todellisuudessa ovat, ja miten he tällä kutsumanimellään loukkaavat niitä, joille skeptisyys on tullut todelliseksi ongelmaksi.
MITÄ ON SKEPSISMI
Skepsismi tuo ihmisille mieleen kaksi asiaa: kaiken epäilemisen tai "epäilijän asenteen" ja käsityksen, jonka mukaan ei ole olemassa mitään yliluonnollisia voimia (Jumalaa, enkeleitä ym.) tai muitakaan näkymättömiä asioita (sielu, henki ym.). Lisäksi skeptikoiksi kutsutut ihmiset eivät usko Helvettiin tai Taivaaseen. Skepsismin määrittäminen toisaalta epäilijän asenteeksi ja toisaalta Jumalan, hengen ja Helvetin olemassaolon kieltämiseksi on sekä käsitteellisesti ristiriitaista että tarkoituksellisen harhaanjohtavaa.
En syytä "skeptikkoja" itsejään tahallisesta harhaanjohtamisesta. Pikemminkin he ovat halunneet itsellensä nimityksen, joka heidän modernistisessa kulttuuristaan kuulostaa hyvältä. Heidän isäntänsä (uskoivat he sitten tämän olemassaoloon tahi eivät) sen sijaan on valmistanut heille sekä typerän, mutta ylevältä kuulostavan kulttuurin, että tähän kulttuuriin sopivan nimityksen. Valitettavasti osa kristityistä on käyttänyt heistä samaa nimitystä.
EPÄILIJÄN SUURI USKO
Miksi skepsismin nykyinen määritelmä sitten on niin ristiriitainen? Koska ei tarvita "epäilijän asennetta", jotta voitaisiin epäillä jotakin tiettyä muutenkin kulttuurisesti epäsuosittua näkökantaa. Itse asiassa epäilijän asenne olisi tuhoisaa sille sokealle luottamukselle neo-darwinistiseen evoluutiotarinaan, johon "skeptikon" usko tukeutuu.
Niin kutsuttu skeptikko on epäkriittinen ainakin osalla seuraavista kolmesta tavasta.
Auktoriteettiuskoinen: "skeptikoista" suurin osa elää Suomen kaltaisissa maissa, joissa evoluutiota on jo monen sukupolven ajan opetettu tieteen näkemyksenä alkusynnyn ongelmaan. Tämä opetus on ollut ehdotonta, perustunut alusta asti epärealistisiin mielikuviin ja puskenut läpi jokaisesta mediasta. Siksi se on ollut helppo omaksua: skeptikot pitävät itseään tieteellisiä, koska he eivät ole koskaan epäilleet sitä, mitä televisiossa sarjakuvissa ja koulussa sanotaan. He ovat syöneet sen, mitä heille on syötetty.
6 mahdottomuutta ennen aamiaista: Satunnaiset kemialliset reaktiot synnyttävät informaatioon perustuvan koneen; geneettiset kirjoitusvirheet + eriävä lisääntyminen = uusien geneettisten ohjeiden synty; elämä on selvinnyt katastrofeista miljardien vuosien ajan; elämä on selvinnyt geenien rappeutumiselta miljardien vuosien ajan; orgaaninen aines pysyy tunnistettavana satojen miljoonien vuosien ajan; sama mekanismi, joka aiheuttaa downin syndroomaa, syöpää, vanhenemista ym. teki madosta ihmisen. Tässä kuusi esimerkkiä asioista, jotka "skeptikon" on uskottava joka aamu.
Toiveikas: Kaikista tärkein asia on kuitenkin se, mihin "skeptikko" uskoo niin sokeasti. Skeptikko uskoo, kuten kuka tahansa muukin, sen ja vain sen, mitä hän syvimmin toivoo. Kenties hän uskottelee itselleen, ettei oikeasti haluaisi uskoa ateismin väitteitä, ja että uskoo sen kaiken ainoastaan todisteiden takia. Se on kuitenkin vain uskottelua.
TOIVO VASTEN TOIVOA
Vai olenko minä väärässä? Ehkä skeptikoksi itseään kutsuva henkilö aidosti näkee todistusaineiston osoittavan tiettyyn suuntaan? Mutta eihän se ole edes pääasia.
Tottahan jokainen meistä on sitä mieltä, että todistusaineisto on oman näkemyksemme puolella. Kun kuulemme esimerkiksi uudesta fossiililöydöstä, me koemme sen luonnollisesti selvänä todisteena omalle näkemyksellemme. Jos emme saa sitä muuten sovitettua maailmaamme, "löytö on kuitenkin merkityksetön, eikä todista mitään". Fossiilithan eivät puhu.
Mutta siihen, millaisena me näemme todistusaineiston, vaikuttaa ratkaisevasti se, mikä on meidän suuri toivomme: minkä ajatuksen varaan me uskallamme rakentaa elämämme.
On kuin meihin olisi (ehkä onkin) rakennettu puolustusjärjestelmä, joka estää meitä luopumasta siitä, mihin meidän vakautemme perustuu. Ilmeisesti me voimme kyllä luopua omasta toivo-näkemyksestämme, mutta sitä varten täytyy tapahtua jompikumpi seuraavista. Toivomme lähteen täytyy vaihtua, tai näkemyksemme täytyy tulla meille siinä määrin merkityksettömämmäksi, että sen uhkaaminen ei kytke varotoimenpiteitä päälle.
TOIVOTTOMUUS
Tämä autuas olotila ei kuitenkaan päde aivan kaikkiin. On nimittäin mahdollista sairastua aitoskepsismiin tai aitoskeptisyyteen. Loukkaako sana "sairastua" teitä? Sillä jos se loukkaa, ette ole kovin huolella lukeneet artikkeliani.
Aitoskeptisyys ei ole aate. Se ei ole välttämättä esimerkiksi yliluonnollisen kieltämistä. Kukaan joka on joskus sairastanut aitoskeptisyyttä ei varmasti tule luokseni väittämään, ettei olisi silloin ollut nimenomaan sairas.
Aitoskeptisyys on tila, jossa riippumatta todisteiden olemassaolosta tai puuttumisesta sairastunut henkilö kokee äärimmäisen voimakasta vetoa uskoa suurelle toivolleen vastakkainen näkemys, tai on suorastaan kykenemätön uskomaan, että hänen oma toivonsa voisi olla totta. Tämä on siis minun määritelmäni itse muotoilemalleni käsitteelle. Se on syntynyt nimen omaan ns. kokemusasiantuntijuuden pohjalta.
Skepsismi ja aitoskeptisyys ovat siis molemmat todisteista riippumattomia. Ne eroavat toisistaan siinä, että kun useimmat "skeptikot" uskovat melkein suoraan sen, mikä on heidän suuri toivonsa, aitoskeptikot kokevat lähes vastustamatonta taipumusta olla luottamatta toivoonsa. Oman toivonsa uskominen on normaalitila, ja aitoskeptisyys on oireyhtymä tai osa oireyhtymää.
TAPAUS AITOSKEPTIKKO
Minä itse Olin aitoskeptikko. Kaikki alkoi pienistä epäilyksistä koskien omaa tunnemaailmaani. Ruokin omia epäilyksiäni tekemällä pieniä liikkeitä ja vakuuttelemalla itselleni, että huoleni olivat turhia. Lisäksi pahensin tilaani "varmistelemalla" terveyttäni mielikuvituksen avulla.
Epäilykset paisuivat ja haaroittuivat, kuin rikkakasvi suotuisalla maaperällä. Lopulta ne kasvoivat aitoskeptisyydeksi.
Olin (ja olen) kristitty, mutta aitoskeptisyyden kourissa se tarkoitti seuraavaa:
Minun oli hyvin vaikea luottaa siihen, että Jumala on olemassa. Uskoni että kaikki on kuitenkin pahiten päin piti minua mahdollisimman kaukana toivostani. Silti se, että toivoin Jumalan olevan olemassa, pidätti minua ottamasta vastaan toivoni vastakohtaa: ateistin identiteettiä.
Olin reilusti yli vuoden toisaalta täysin kykenemätön uskomaan toivooni, ja samalla kykenemätön luikahtamaan ateismin ovesta sisään. Olin siis yhä kristitty, mutta juuri se sai kristinuskon näyttämään silmissäni vähemmän todennäköiseltä.
Aitoskeptisyyden filosofinen perusta
Tilanteeseen liittyi erään asian hyvin voimakas tajuaminen. Oma logiikkani sanoi, ettei maailma kaikkine olentoineen olisi voinut syntyä ilman Jumalaa. Silloin kuitenkin minua musersi tieto, etten voi tietää, jos oma logiikkani ei kerta kaikkiaan päde. Jos on olemassa seikkoja, joita en kerta kaikkiaan pysty tajuamaan, en pysty tajuamaan niitä. Jos vaikka kuvittelen koko olemassaoloni, kuvittelen myös todisteet siitä, että olen olemassa.
Olin kahdeksantoistavuotiaana saman filosofisen ongelman keskellä, josta monet kovan luokan ammattifilosofit repivät elantonsa. Olin löytänyt loputtoman perusteluiden ketjun ongelman ja rajallisen tiedon varmuuden mahdottomuuden. Ero minun ja filosofien välillä oli siinä, että he saattoivat kytkeä filosofisen pohdiskelunsa pois päältä ja jatkaa elämäänsä perususkomustensa turvalinnassa.
Kerron ylläolevan siinä toivossa, että jos et ole kärsinyt aitoskeptikkoudesta, voisit tajuta, mikä loukkaus sanan skeptikko nykyinen käyttö minulle on. Toisaalta kerroin sen toivoen, että jos olet kärsinyt, tai kärsit siitä, saisit jonkinlaisen vertaiskokemuksen. Laajempi kehys aitoskeptikkoudelleni oli pakko-oireinen häiriö.
TAPAUS "SKEPTIKKO"
Aioin tässä selittää erään havaintoni, joka on suora seuraus logiikasta. Tämä havainto koskee sitä, millainen maailma olisi, jos ateismi olisi totta. Kutsun kyseistä havaintoa laajennetuksi ateistiseksi oivallukseksi.
Pystyisin puolustamaan havaintoani kenelle tahansa vastaanväittäjälle, mikäli väittelytilanteessa jokaisen osanottajan älylliset kyvyt toimisivat moitteettomasti. Tämä ei kuitenkaan ole juuri koskaan mahdollista puhuttaessa laajennetusta ateistisesta oivalluksesta. Selitän pian miksi.
Kuitenkaan en avaa oivallusta tässä, sillä se tuottaisi osalle mahdollisista aitoskeptisistä lukijoista tarpeetonta stressiä. Jos tutustut blogiini tarkemmin, löydät luultavasti selvityksen asiasta.
Ikkuna sokeuteen
Kuitenkin laajennettu ateistinen oivallus on tarjonnut minulle loistavan ikkunan erääseen "skeptikoiden" epäitsekriittisyyden muotoon, joka toisaalta löytyy jokaisen uskonnon piiristä.
Olen selittänyt oivalluksen jo usealle ateistille. Kaikki heistä ovat yrittäneet perustella minun olevan väärässä. Heidän perustelunsa eivät ole saavuttaneet edes sitä tasoa, että he etäisesti tuntuisivat ymmärtävän havaintoni. Kuitenkin havaintoni on yksinkertainen ja suoraviivainen.
Mutta eivät skeptisyyttään ja loogisuuttaan korostavat ateistit voi hyväksyä oppinsa loogista johtopäätöstä! Se on liian karmea. Eivät he myöskään yleensä voi hylätä ateismiaan kaikkinensa. Se on heidän toivonsa! Tällaisissa tilanteissa astuu esiin autuas epäjohdonmukaisuus: ihmisen viimeinen keino uskoa mihin hän tahtoo.
MITÄ SITTEN
... on oikeutettu kysymys. Jos skeptikot uskovatkin sokeasti, mihin haluavat, niin mitä väliä sillä on? Jos sana skeptikko onkin hieman tarkoitushakuinen, niin siinäpä yrittävät koreilla lainahöyhenissä, eikö?
Mutta kuvitellaanpa, että kyseessä eivät olisikaan aitoon skeptisyyteen sairastuneet ja ns. skeptikot. Kuvitellaan, että olisi joukko ihmisiä, jotka pitäisivät ylpeytenään ja ilon aiheena sitä, että he muka sairastaisivat spitaalia.
Heidän mielestään eräät oikeat spitaaliset eivät olisi spitaalisia, koska nämä eivät uskoisi heidän tavallaan, että Elvis Presley yhä elää. Heidän spitaalinsa (se että uskoo Elviksen elävän) olisi heidän mielestään merkki todellisesta kypsyydestä. Heidän mukaansa sen uskominen, että Elvis elää olisi yhtä kuin se, että omat ruumiinjäsenet irtoavat. Kuitenkaan ei kukaan luulisi, että näiltä "spitaalisilta" puuttuisi jäseniä: eihän se, että jäsenet tippuvat, tarkoita sitä, ettei ruumis ole täysin eheä, vai mitä?
Kaiken kukkuraksi koko yhteiskunta hyväksyisi heidän järjettömyytensä. Jos oikea spitaalinen, joka ei usko Elviksen elävän, sanoisi julkisesti sairastavansa spitaalia, häntä syytettäisiin harhaanjohtamisesta. Lääkäri, jolta pyydettäisiin apua spitaaliin, sanoisi välittömästi, ettei hoitoa tarvita, koska "on ihan normaalia uskoa, että Elvis elää".
Kuulostiko tuo tilanne järjettömältä? Hyvä. Ehkä käsität nyt, miksi on kohtuutonta, että periaatteessa terveet ihmiset kutsuvat itseään skeptikoiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti